»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.
»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan, joka työhön kykenee…' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.
»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta — parempi toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin kurjaa elämää… Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän vielä nuori, ja sitten — iso-isän suuri omaisuus… Suureksi, tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin ajattelemaan.
»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi, ettei tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä; hän tiesi myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa pitämään. Hän kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero vastaisi iso-isän ehdon johdosta.
»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan, olisi Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja suuttumus taasen saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä vastoin vaikutti äidin nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi mieltään ja ajatelleeksi, mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä ajatus ei ollut houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun poika yhä seisoi ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa miettimiseen?'
»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona…?'
»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus toteutuisi!'»
* * * * *
»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta, kun nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet. Haikealla mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin näitä vuosia sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi viikkoina kapinoinut tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta — 'eihän sitä maailmassa mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen palvella koko ikänsä, osaamatta parempia päiviä toivoakaan', oli hänelle hänen tyytymättömyytensä johdosta pastori kerran sanonut, ja tämä viisaus oli viimein nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden vuoden kuluessa alkoi hän vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen, ja kun ne olivat loppuun kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti. Iso-isä oli tahtonut saada hänet pois kodin huonon vaikutuksen alaisuudesta, pannut hänet uudelleen kasvatettavaksi.
»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin alussa, nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan muun muassa kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen houkuttelevasta ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä kului päivän jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen mielenmuutos. Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään jäännöksiä iso-isän istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja rikkaruohojen peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan kuoleutuneet. Hän koetti saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi kasvattiaan, ja etenkin lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen ennen oli viettänyt irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä. Tukemalla kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän häntä voitosta voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan kerroksen luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun viimeinen vuosi noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa, että koe, jonka hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.