»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen, huonosti puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä seisoi Laarilan entinen isäntä.
»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta tervehdittyään.
»'Eipähän juuri sanottavia… Tietänet, että tänään on viisi vuotta umpeen kulunut vaarin peijaisista… Olet ollut hyvä meille. Ilman sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja Miinavainaja… Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan minuakin…'
»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän. 'Minä ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-isää kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun tulette oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä…'
»Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat sisälsivät?
Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?
»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua kuunnellen.
»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'
»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'
»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan hämmästyttänyt tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan seuraamaan häntä hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että ratkaiseva hetki oli tullut, hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän salaisuuden.
»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta ennenkin. Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi samassa kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä kuollut Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella olivat saaneet jäädä itsellisinä asumaan.