»Hän puhui sydämensä syvimmästä vakaumuksesta, puhui ainoastaan hänelle, jonka vuoteen vieressä hän istui; mutta tuo toinen sairas — hän omisti puheen, ikäänkuin olisi se ollut yksin hänelle puhuttu. Niin, siinä oli perinpohjainen muutos tapahtumaisillaan kamreerissa. Mitään tällaista ei hän ollut kuullut. Eikö? Oli kyllä; mutta Jumala ja hänen rakkautensa, Kristus ja hänen rakkautensa olivat jääneet ulkopuolelle hänen sydäntänsä. Nyt oli hänen hetkensä tullut. Kristus tahtoi astua sisään hänen sydämeensä ja pitää ehtoollista hänen kanssaan.
»Hän ei ymmärtänyt omaa itseänsä. Koko hänen olemuksensa oli siinä, mitä hän kuuli. Ja kun pappi vihdoin kysyi, tahtoiko sairas tulla osalliseksi Vapahtajasta, hänen ruumiistansa ja verestänsä, niin sykähti tuon toisen sairaan sydän, ja sanaton huokaus yhtyi kuolevan hiljaiseen, tuskin kuultavaan vastaukseen: 'tahdon!' Kamreeri oli pitkän elämänsä kestäessä tiesi kuinka monta kertaa ollut ehtoollisvieraana Herran pöydässä; ehtoollinen, jossa hän nyt oli syrjäisenä saapuvilla, oli kumminkin hänen ensimäinen todellinen ehtoollisensa. Hetkeä tähän verrattavaa ei ollut olemassa toista koko hänen elämässään. Rukouksetkin, jotka pappi luki ja joiden sanat tuntuivat tutuilta — kuinka toisellaisilta ne nyt kuuluivat!
»Toimitus viereisessä huoneessa oli päättynyt. Sitä seurasi syvä hiljaisuus. Ulkona oli sade tauonnut ja myrsky asettunut. Kamreeri havahti kuin pitkällisestä unesta. Hän oli nojannut päätään kirjakaappia vastaan. Kynttilä oli palanut tavattoman pitkälle karrelle. Hän katseli ympärilleen. Oliko hän nukkunut?
»Kumea ääni kuului. Kello löi 2. Oliko kaksi tuntia kulunut sen viimeisestä lyönnistä? Milloin oli kello lyönyt 1? Kamreeri ei ollut sitä kuullut; hän oli siis todella nukkunut, nähnyt unta, mutta kuinka kummallista…
»Ei; hän ei ollut nukkunut. Nyt puhuttiin taasen viereisessä huoneessa. Siellä oli useita ihmisiä. Ne kuiskasivat hiljaa toisilleen. Kamreeri ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa. Mitähän siellä nyt tapahtuu? Hän teki tuon kysymyksen itselleen ja hän sai vastauksen.
»Hän kuuli tuon syvän äänen sanovan: 'Nyt eriää hänen sielunsa. Herra, ota se vastaan! Se on turvautunut sinun armoosi Jesuksessa Kristuksessa.'
»Sitte kuuli kamreeri tuon samaisen äänen alottavan virttä: 'Ma nukun haavoin Kristuksen.' Siihen yhtyi vanha tärisevä ääni, sitten muutamia muita ääniä. Se soi niin tavattoman juhlalliselta, tuo veisuu. Siinä teki vanha ihminen loppua, ja hänen puolestansa vakuuttivat eloon jäävät: 'Täält' lähden iloss', rauhassa; ehk' kuolen, elän Sinussa.' Kamreerin silmät tulivat kosteiksi. Ja kun sitten virren lopulla kaunis, korkea lapsen ääni ylinnä kuului, murtautui salpa, ja kuuma kyynelvirta tulvaili lähteestä, joka vuosikymmeniä oli kuivillaan ollut.
»'… Siis korjaa, Herra, sieluisen'!'
»Siihen se loppui tuo voimakas virsi. Se oli vallannut kamreerin koko olennon. Ja kun sitten seurasi syvä hiljaisuus, tuntui hänestä kuin olisi näkymättömiä henkiä liikkunut hänen ympärillään.
»Kului useita minuutteja. Vihdoin kuului taaskin kuolinhuoneesta ääniä.
Pastori ilmaisi haluavansa lähteä kotimatkalle.