»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky mies — olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä, ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai, antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa, seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa. Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi, äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat; mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi hän hiljaa — ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen huminassa tämän kuiskauksen — 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa Jumalalta… Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä — lupaatko sen?'
»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään, ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen keppiänsä. — 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi: 'Sen Herra hänelle kostakoon!'
»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»
Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät kosteiksi.
»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.
»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin, kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen herran, joka minua löi.»
»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.
»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni … mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa niin pahasti kohteli, oli — Salmelan luutnantti.»
»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan ostaa.»
»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt. Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte, kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata 3 tuhatta hopearuplaa.»