* * * * *
Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun täytetakauksellani.
Nyt palasi hän huutokaupasta.
»No, miten kävi?» kysyin — uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.
»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»
»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»
»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.
»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»
»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin, käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' — äitini viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»
»No entäs sinun korkosaatavasi?»