»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni — jos ei hän jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän, »minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen, näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä, näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa. 'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun. Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan 500 ruplaa — sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»
»Ja sinä sait siten korkosi?»
»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla, kun kauppa on laissa vahvistettu.»
* * * * *
Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui. Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.
Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan, kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen — hän oli kunnon mies.
Vanha virsikirja.
Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne. Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua, näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.
»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?» kysyin minä surullisesti.
»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun tulee vastata.»