Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.
Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista — se hänen nimensä oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.
Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa. Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. — — Ja nyt on poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi Siperian syviin kaivoksiin!
Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa haudassa; poika — niin — raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta istunut.
»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
Lauvilan Jussista puhui.
»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty, ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi, vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies, mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen, ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi, samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata. Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli kuuluksi — ja tieto siitä levisi pian — eipä kehdannut Jussi enää mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille. Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika kuritushuoneesen vietiin — surusta kaiketi.»
Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.
Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä; toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä liikkui.
Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
»Herra pastori… Jussi … minun poikani…!»
Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme, että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»