»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan … murhalla … tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani tapaamaan… Hän menee kadotukseen… Oi, herra pastori, neuvokaa … eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»
Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»
Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi, rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun esikoiseni katuvaisena!» —
Jumalanpalvelus alkoi.
Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin. Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin; kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.
Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa, aivan mustan tuolin vieressä.
Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.
Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »Vaikka syntinne veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman» — nousi hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki? Näkikö hän nyt syntinsä?
Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen. Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja kädessäni.
Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko, että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren pahennuksen?» — »Tunnustan!» — Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» — vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen, nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla äänellä kerroin kysymykseni.