Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan, kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»
Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli, että ihminen näin saattaisi teeskennellä. —
»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä armon sinulle antakoon! Amen.» — Näillä sanoilla lopetin toimituksen.
»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.
Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni kuului, tunsi — isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. —
Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa: »Oi äitini!» —
Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi äitinsä haudalta nousi.
Kauan saimme odottaa.
Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän ei voinut sanoilla mitään vastata.
Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?
Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.