Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa, josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut, tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä, mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan, ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä: »Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista. Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat: »Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi (Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» — oli hän kukistettu. Eletty elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla, vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta — eipä tuo enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka täytyi itää, ja Herra itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. —

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä päätarkoitus.

Isä ja poika.

Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä eli hän onnellista elämää — ainakin siltä näytti — kolmen tyttärensä kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli perinyt isänsä kaupan N——n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se lausutaan, suurta kunnioitusta — olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas», sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta — eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä, muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö — se kumarsi vaan kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa oli häntä — varsinkin nuorempana — lukemattomia kertoja petetty, semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului: »Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies käsitti sanat petos ja pettäjä jotenkin laajalta, ja että maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle, joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa. »Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta, jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän — varsinkin kun hänellä aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten — närkästyttänyt kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi muuttaa ja sitten kentiesi — karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa hänen sortamisekseen koetettiin — se oli keisarikesänä 1819 — oli Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen, horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» — oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla. Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä, että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi — 25 prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa, jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä. Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi: »menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N——n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi mentiin.