Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja — oli samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. —

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta — niinkuin usein nähdään — pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen selittää. Ernst oli virkku — yhtä virkku kuin ukko jäykkä — elävä ja innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen — hän ei tiennyt mikä, joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli hän aivan toinen.

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä mitään maininnut.

N——n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se oli, kun merikulku syksyllä 18— loppui. Mutta nyt kuoli vanha Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »Vanhaksi virsikirjaksi» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla — tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.