Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N——n kaupungin katuja pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt — — kun palatessasi käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut — morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.
Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. — No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka maailmassa. —
Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli — mieleeni johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen niittää.»
»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.
»Laajentaa kauppaani — yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.
»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt — jos pääset?»
»Sitten … en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»
»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»
»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.
Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja paperikääryillä — »tuliaisia pienille pastoreille» — ja käski minun viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.