Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti minusta.
Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.
Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, jotka N——ssä kävivät.
Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen olivat Sannan häät aivan epätietoiset.
Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.
Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli — niin luultiin — tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään oli hän kalpea kuin ruumis.»
Minä menin ukon kamariin.
Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.
Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, jollekin salakarille oli laiva törmännyt…
Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua — kuinka omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.