Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. — Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.
Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle viety.
»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin
Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.
»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla tänne tänään ennen aamiaista.»
Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. —
Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta…» Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.
»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle valehdellut, hän — minun poikani!»
Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan saanut — ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi hän.
Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja avasi kannen.
»Ja nyt — tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä oli aivan soinnuton.