Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon sana piirretty.
Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.
Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään raamatun, joka putosi lattialle.
Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. — Isä hylkäsi poikansa!
Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli piirretty sanat: minun toivoni! Mutta pois pyyhityt olivat ne sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. —
Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka — — — hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt ovat. Käske — lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa — käske … minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen … en tahdo kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä… Vie tämä sana hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on tapahtunut ei puolta sanaa enää — ei kenellekään — ymmärrätkös?» — lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.
»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.
»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.
»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän — hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin odottanut.
Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt… Eipä uskoisi, että sinun häitäsi huomenna vietetään, ei siltä näytä.»