Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut — varsinkin Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.
Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.
Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten tuomittu.
»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.
»Ei», vastasin minä.
»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä… Siinä ei vaaraa… Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto … minä en tahtonut isälle siitä mitään puhua … asia ei onnistunut… Vekseli oli maksettava… Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa… Nyt tiedät minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; tiedät minun rangaistukseni… Minä tahdon isää vielä kerran nähdä ja … huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» — Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja — oli valmis lähtemään.
Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.
Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä — jos jonkunlaisia — ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» — sanottiin. Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä virkumpi.
Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N——n katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen tervehdyksensä.
Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli iloinen, hänen sanansa leikilliset.