Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen — Rauhalassa. Mutta tästä kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton — halvattu.
Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»
Se oli kirje — kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä — kertoi koti-ikävästään ja kuinka raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.
Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: minun toivoni oli liitetty sanat ja iloni ja jota eivät enää viivat mustanneet.
»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. — —»
Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan ilo.
»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle kaikki, kaikki anteeksi antanut… Minun pöytälaatikossani on kirje hänelle … kun hän tulee…» —
Kului sitten muutamia viikkoja.
Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani kirje — surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.
Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.