Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika oli» — lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. — Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan sanat: — — »oli kuollut virkosi jälleen … oli kadonnut ja on taas löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi oli irtaunut vasemmasta, ja — uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen kuoleman pitkään uneen. —

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat saaneet ijankaikkisen tilivapauden.

Uhalla.

Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? Kaiketikin — niin arvelen — on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen — painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista — isä ja poika — ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: »Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut asukkaan.»