»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.
»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen taskuistansa, muuta ei mitään… Anna minulle paperia, niin kirjoitan paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»
»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni kertoi.
»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet sietäisi olla pappilassa.»
»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on sinne toista neljännestä.» — Kun nimismies viimein oli saanut ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen »paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.
Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan… Kaikissa turvautuu maalainen pappiinsa. —
»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.
Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista tuumailtu suntion mökissä.
* * * * *
Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.