Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat varastaneet — ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia juttuja kuulla.
Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. »Huolimatta tästä» — kertoi viipurilainen — »kummitteli hukkunut yhä, kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian uhkauksiansa täyttää.»
»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se kuollut mitänä voi!»
»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai rauhan.»
»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»
Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa makaavasta!» rukoili hän.
»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä nauraen.
Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.
Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.
Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. »Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, joka oli pöydältä pudota kolahtanut.