Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut keskellä pöytää.
»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»
»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat — tupa kun oli kuuma — yhä enemmän nousta.
Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.
Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»
Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.
Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä enemmän aihetta ylvästelemiseen.
»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.
Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut kaikki, mitä tuvassa puhuttiin — sen verran kuin hän huoli sitä kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä ja toista kertoa.
Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa etemmäksi ulottunut.