»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. »Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.
Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi tapulilaisen?» kysyi hän.
»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.
Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.
»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.
»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen puolen tapulin lattiaan.»
Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.
»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.
»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.
»Kun palaat, on tämä sinun.»
Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä — muuta ei mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. »Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan tupaan.