Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi oli ajettu saunaan asumaan.
Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.
»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» — kysyin minä häneltä tiellä jotakin puhuakseni.
»Kuin Annako?» — kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. — »Olen, herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, — oli!»
Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; — »mutta kuka oli sinun morsiamesi?»
Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en silloin saanut tietää.
* * * * *
Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani lopettaa.
»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» — sanoin toverilleni, kun viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ——n kaupunkia.
»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja salon keijuista rakastanut» — nauroi ystäväni. — »Anna, Anna ja aina Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» —