Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.
»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.
Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä
Anna oli voittanut hänen sydämensä.
»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen hänen.» —
Anna pudisti päätään.
»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., teidän miehenne?» — kysyin minä.
Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.
»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» — kysyi nyt kyytimies. »Minä olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä kyyditsin. Nyt kysyn minä, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, kun minun Annani, minun vaimoni tässä? — Anna on näette nyt minun.» —
Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja vihdoin vastasi Anna:
»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen rikkautensa tähden; hän otti minun kauneuteni tähden, ja tämän kauneuteni tähden…
»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» — jatkoi Matti —
»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. —
Esa — —»