Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. — »Ei tästä asiasta enää» — katkasi hän puheensa. — »Esa on kuollut, Anna on nyt minun. Siinä kaikki.» —
Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.
Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.
»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. —»
Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut aavistaakaan — onneen, rakkauteen ja rauhaan.
»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen kauneutensa tähden — ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä missään», lopetti kertoja.
Tämä olen minä. — Tämä on Jumala.
Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt minua hakemassa — tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun ystävällisesti vastaan.
Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen — maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.
Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista sukuperää.