Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.
Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.
Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin ajatellut — että hän oli syvästi tunteellinen.
Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme kylliksemme sitä. —
Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä — sitä pelkäsin — Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.
Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.
Kesä kului; sydäntalvi oli tullut — kylmin, mitä moniin aikoihin oli ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.
Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen tahtonsa.»
Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.
Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle puhuisin.