Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki siimeksellään ja katoovaisuudella.
Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos minun sisäänastuessani.
Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä ollessaan.
Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja olen niin onneton!» — Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.
»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, — kaikki paitsi minä; minä olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»
Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä — tunsin itseni voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko tuomari hänen Vapahtajaksensa?
Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen nälkään.»
Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:
Tämä olen minä.
Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta ja lopetin lukuni sanoen: