»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.
»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. Omat vaivani olivat vaan mielessäni.
»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta häntä tavannut… Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa vuoteellansa… Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat paleltuneet…»
»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!
Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»
Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»
Se oli äiti, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: »pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»
Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. —
Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta vanha nuorukainen.
Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.
Lumivalkoiset ne olivat.
Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja — kummallista! — tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi tunteita löytyvän — sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin kuuntelivat he minun sanojani.