Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän vastauksen — siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä — silmäyksen niin kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »Isä, sinun pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin kaasit», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt — ruumis.
* * * * *
Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.
Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. Oma koti! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa oli minusta nyt omassa kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan kappalais-virkatalooni.
Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, oman kotimme kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua nyt vielä rakastanut, se kumminkin tulisi minua rakastamaan, sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla — mitä puuttui siis minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni — se loisti hänen silmistänsä.
Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: »kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän meille on antanut?» — Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut — tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.
Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.
»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.
Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui tervehdykseni.