»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» änkytti nuori poika.
»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. —
Julius S——, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.
Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on — suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut sananpartena — ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. »Ja minä olisin nyt onnellinen» — lopetti hän — »ellei vaan yksi tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. —
Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt — vaadittiin minua tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! —
»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. — Hellä vaimoni, joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, mitä on tapahtunut!»
Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, kun minä kiireesti lähtöä tein.»
Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli kruununvouti S——n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa hänet tunnustamaan!»
»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.
»Niin!» vastasi poika.