»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»
»En tiedä…» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla… En tiedä, mitä isä on tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' — En ole sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on pelottanut minua — pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» — lopetti poika nyyhkien — »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin — pahaa.»
Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa oli minuun kummallisesti vaikuttanut. —
Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut oikeassa?»
Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.
»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut… Minä olen syypää ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa minua.»
Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä — minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.
Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S—— oli surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin… Minä asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan… Eräänä iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä näin rahat… Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle… Minä tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni … ja … kun himo on siittänyt, synnyttää se synnin…»
»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»
»Niin … minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle tilinteolleen … kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa — minulle!… Ja minä! — Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan kellekään muulle ilmaissut kuin … minulle; ei edes omalle vaimollensa… Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut… Hän muuttui synkkämieliseksi — hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti … päänsä puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi… Hän suri puhtaan nimensä häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti… Ja minä olin ääneti, kunnes samana päivänä, jona hänen … viimeistään piti lähteä lääninkaupunkiin … pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että hän oli … hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! — — — Hyväntekiäni perhe joutui maantielle… Minä koetin sitä auttaa niin paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä sain — kiitosta … kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni jälkeisen suosion… Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja kovuudella, mutta … kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten kuoli vaimoni… Tämä tapaus masensi minun… Minä olin antaa ilmi pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää sieluni huutavaa ääntä… Turhaan — turhaan! Hyväntekiäni haamu ei antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin… Ja nyt pitää minun mennä häntä tapaamaan Jumalan edessä…!»