Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin kauhistuneena kuin tässä.
Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja ihmisenä.
Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: »Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden…» Uusi verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen silmänsä sammuivat kuolemaan.
En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. — Aika on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.
Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän »salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin tämän salakomeron löysimme.
Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi — pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin silmän; Juliukseen.
Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, jotka poika halusi tietää — testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun viimeinen tahtosi on tapahtuva.» —
»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» —
»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut saanut mielestänsä?» — —
Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »Minä Herra sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: »Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»