Vastakohtaisia kyyneleitä.
Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin iloisella, hartaalla mielellä patroona L——iä, jota aamulla olin käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.
»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.
Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli loppunut, ummistanut silmänsä, — mutta avasi ne ja viittasi sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!
* * * * *
»Oi kuinka lapsena olin paha!» — alkoi se. »Äitini itki usein minun pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, mutta huolen.
»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä huomanneet. Mutta — äitini itki.
»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta — kyynelissä silmin katsoi äitini minua.
»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä ja istui kussa pilkkaajat istuivat.
»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. — —