»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin itki hän ilon kyyneleitä.
»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.
Minä — minä olin lakannut syntejäni itkemästä.
»Äitini kuoli. — —
»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat — — —»
* * * * *
»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin — olinko onnellinen? En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.
»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja kädessänsä.
»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'
»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet löytänyt!'
»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta…