»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua, niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, juuri tämän kirjan minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?… Revitty oli se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini kirjoittamat sanat:
»'Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää sinun sanas jälkeen.'
»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'
»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui… Kyynelten lähteet eivät olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin — yhdennellätoista hetkellä — hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä…
»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle, mitä maailma ei voi antaa — rauhaa.»
* * * * *
Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa», joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut ruumissaarnat. — — —
Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi vaan muutamia sanoja:
»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni. Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu, löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»
Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.