Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.
* * * * *
Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten veljensä ja hän.
Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä. Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.
Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena, silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki pois sen, nouti kirveen ja — Eskon pihlaja oli maata myöten poikki hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina. Vielä ei ole onneni hukassa — sanoi Jaska.
Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi koko maailmaa.
»Mitä isä miettii?» — kysyi kymmenvuotinen poika.
»Miksi isä on niin surullinen?» — kysyi kymmenvuotinen tyttö.
Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän karkealla äänellä, — poika totteli kummastellen.
»Lyö sisartasi, poika!» — karjasi Jaska.