»Miksi?» — kysyi poika.
»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun veriseksi!»
Poika itki. — »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!
Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»
Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» — huusi hän.
»Lyö minua, veli!» — rukoili tyttö.
Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. — »Niin, lapseni», sanoi hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte toisianne, niinkuin minä Eskoa. — Me olemme mierontiellä, lapseni, ja siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»
Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies tielle. Jaska ei häntä huomannut.
»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. —
Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen. Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. — »Antakaa anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua. Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»
Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa. — »Nyt alkaa huutokauppa» — sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»