Ovi aukeni, Aato tuli sisään, Emma ei häntä havannut.
— Niin se on — sanoi hän — tehty on tehty, tietä jonka jälkeen ihminen käy, tie, joka ihmisen takana katoo, … tietä … tätä tietä täytyy jokaisen käydä perille saakka; miksi minä siis suren … ei … eteenpäin — eteenpäin. — Onko se minun syyni että minä olen tämmöinen, että minä olen murhaaja … ei, miksi hän petti minua … miksi toi sattuma kirjeeni pikku Emman käteen…
— Emma! — sanoi ääni takanansa. Emma käänsi äkisti silmänsä puhujaa kohden.
Valkean edessä poskessaan nousneet ruusut pakenivat ja lumivaaleana kysyi Emma: Aato oletko kuullut mitä olen puhunut.
— Olen, onnetoin tyttö! Minä…
— Sinä olet kuullut … sinä olet kuullut … mikä toi sinun tänne … sattumus … sattumus.
— Ei Emma! Minä tulin puhumaan kanssasi. Minä tiedän, kauan olen tietänyt että sinä salaat jonkun hirveän tapauksen elämässäsi… Sinä sait aamulla kirjeen, sinä tahdot lähteä Ruotsiin, minä tiedän mitä vasten.
— Sinä tiedät … sinä tiedät … ethän sinä niin sanonut.
— Emma minä tiedän, minä olen Eliakselle sanonut, mitä minä tiedän, vaan hän ei usko minua.
— Sinä olet sanonut… Elias ei usko!…