— Emma, — sanoi Aato vakaisesti, — uskotko yhden Jumalan päälle.
Emma ei vastanut.
— Uskotko että yksi kaikkivaltias löytyy, jonka edessä ihmisten pimeämmätkin ajatukset ovat selvät ja tiedyt, uskotko Emma?
— En usko — vastasi Emma hiljaa.
— Mutta Jumala löytyy. Jumala tietää ajatuksemme, hän näkee tekomme … hän sallii meidän tehdä, sillä hän on mieleemme istuttanut lakinsa ja tahtonsa. Hän on sanonut: Tee se, niin saat elää. Hän on meitä auttava kuin me tyköönsä rukouksessa tulemme… Oletkos sinä koskaan rukoillut?
— Olen, — vastasi Emma ja viime veripisare katosi kasvoistaan.
Aato ei tietänyt, ei osannut aavistaa miten viime sanansa olivat käyneet Emmaan. Jos hän olisi nähnyt Emman ajatukset niinkuin ne Jumala näki; mitä olisi hän ajatellut?… Emma ajatteli… Minä olen rukoillut: Jumala! salli kädelleni voimaa, salli sydämmeensä puukkoni käydä, minä olen ainoan kerran rukoillut — Lindin vuoteella…
— Onko Jumala kuullut rukouksesi? — kysyi Aato, Emman vastattua.
— On, — vastasi Emma hirveällä äänellä.
— Ja sinä et kumminkaan usko Jumalan päälle.