Koko Aaton ruumis värisi… Hän oli usein puhunut veljelleen kirjeestä, jonka hää-iltana oli saanut käsiinsä, vaan Elias ei uskonut mitään.
— Emma, — sanoi hän — oletko sinä ihminen vai paha henki?
Emma ei vastanut mitään. Hän tointui niinkuin unesta, kasvoinsa muuttuivat entiselleen; hän näki Aaton, meni hänen tykönsä. — Mitä olen minä sanonut? — kysyi hän suloisella äänellä.
— Voi suuri Jumala! mikä hirveä petos. Niin nuori ja jo tuommoinen.
— Aato, — sanoi Emma, — sinä et vastaa, mitä olen minä puhunut? Minun mieleni muuttuu välistä niin kummaksi… Minä näen välistä näköjä, niin hirmuista että järkeni katoaa … niin oli nytkin… Aato! huomena saat kuulla koko elämäni.
Huomen tuli — vai mimmoinen!
Sillä aikaa kuin Emma ja Aato näin haastelivat, istui ukko Anströmi tyttärensä sivulla kamarissaan. Ukko oli vielä — jos sen saattaa sanoa — vanhenut, hänen silmänsä olivat jo hämärät ja korvansa milt'ei lukossa, hän tunsi vanhuutensa hyvin, hän tiesi että elämänsä loppu oli käsissä. Viime viikkoon ei hän ollut kyennyt mihinkään. Sivullansa istui Hanna, valkea kuin liinavaate kesä-auringon paisteessa.
— Isäni! — sanoi Hanna, minä olen luvannut sinulle salaisuuden ilmoittaa, mutta lupaa minulle vuorostasi ett'ei kukaan saa aavistaakaan mitä sanon — tämän sanoi tyttö suunsa pitäen isänsä korvaa niin likellä kuin taisi.
— Minä lupaan sen.
— Se on sanottu kolmella sanalla — hän kuiskutti isänsä korvaan —
Minä rakastan Eliasta!