— Eliasta!
— Minä rakastan Eliasta — lisäsi Hanna niinkuin olisi itsekseen puhunut. — Minä rakastan — olen rakastanut.
Ukko puisti päätänsä ja suuri kirkas kyynel lankesi Hannan jääkylmälle kädelle.
— Lapsi raukkani! — ja syleili sydämmellisesti tytärtänsä.
— Nyt tiedät salaisuuden, älä ilmoita sitä? — ei e'eskään kuin hauta minun pitää ja multa peittää.
Nää viime sanat sanoi Hanna hiljan, hän ei tahtonut murehuttaa vanhusta.
Hautaa sinä rakastit, hauta sun nyt kätkee, vaan hautasi on … onko mullassa, kirkkomaassa? — ei, vedessä — aalloissa.
VIII.
Mitkä työt eikö ole yön pimeydessä tehdyt! Mitkä rikokset! Varas kuin hän varastaa, murhamies kuin hän murhaa — jokainen valitsee yön. Oi suuri päivä, jona kaikki kaikkivaltiaan suusta kuullaan, jona kaikki tutuksi tulee.
Emma! sinun työsi ei jää unohdukseen.