Aato oli vasta mennyt; Emma on taasen yksin; hän lukee — mitä? Hän lukee — Uutta Testamenttia.
— Niin tässä seisoo!… Ei, se on valhe. — Ei, hänen pitää kuoleman — se on päätetty.
Nyt tuli Elias.
Parikunta lepäsivät jo syvässä unessa, Elias nukkui. Emma oli nukkuvinaan, mutta hän ei nukkunut, miten olisi hän saattanut sitä! Hänen sydämmensä tykytti kovasti.
Yö kului — keski yö oli jo sivu. Näe, mikä haahmo hiipii tuolla! hänellä on terävä puukko kädessä, hän seisoo alus-hameessa laattialla — hän miettii.
— Ei, se pitää tapahtuman.
Emma avaa oven, hiljaan kuin hiiri lähtee hän huoneesta, vaan saranat rutisee, hän ei voi estää sitä.
Yö oli kolkko ja pimeä. Yks ja toinen tähti loistaa suruisesti pilvien välistä; tuuli pauhaa hirmuisesti.
— Miksi vapisee minun käteni, miksi värisee minun jäseneni, kysyy haamu, joka kartanon yli hiipii.
Toisella puolen kartanoa pienessä kamarissa lepää Aato, hän uneksii, hän vääntää tuskallisesti kätensä. Painajainen on kauniin tytön muodossa hänen rinnalla, hän tekee hi'issään työtä päästääkseen unesta. — turhaan.