Ovi, jossa ei lukkoa ollut, aukenee — haamu jonka kartanolla havaitsimme lähenee vuodetta, jossa Aato nukkuu, kätensä on nostettu ja pimeydessä välkkyy terävä ase.
— Jumala! — sanoo haamu hiljaisella äänellä — kerran olet minua auttanut, jos sinä elät, jos näet minua tässä — auta, salli puukkoni Aaton sydämmeen, — minä rukoilen sinua toisen kerran.
Emma — sinä olet jo lukiani arvannut kuka haamu on — kallistaa itsensä vuoteen yli, hän nostaa peitteen, hän kuulee makaavan sydämmen tykytyksen. Kätensä laskee hän Aaton sydämmelle.
— Tässä on sydän — nyt auta minua Jum… piru.
Kätensä, jolla puukkoa piti, putosi voimallisesti — puukon terä oli ummessa — Aaton sydämmessä.
Aato huokasi — se oli kaikki — se oli loppunsa, hän ei liikahtanut.
Kuu kävi pilvistä ja paisti kuolleen kasvoille, ne olivat vaaleat.
Emma on työnsä tehnyt, hän ei säädä kuun valoa — hän avaa jo oven lähteäksensä pois.
Vaan miksi ei hän mene, miksi seisoo hän samalla paikalla, miksi tirkistelee hänen silmänsä, lyökö häntä oman tunnon nuhde? — katuuko hän työtänsä?
Ei, oma tunto nukkuu, katumus ei ole koskaan siaa löytänyt Emman sydämmessä.