»Kenen saunasta sitte?»
»Ylistalon vanhasta saunasta, jossa on niin paljon pöppöjäkin.»
»Kuinkas Te sinne uskalsitte mennä?»
»Ole nyt vaiti ja mene maata!» sanoi Takamaan muori.
Kun Eero jonkun ajan kuluttua pantiin kätkyeen, täytyi minun häntä aina liekuttaa. Ja se oli ikävää työtä. Pollus sai yksin juoksennella ja kiertää maita, mantereita. Minulta meni se kevät ihan hukkaan ja koko seuraava kesä — vielä niin hyvä marjakesä. Pian suutuin Eeroon ja vielä enemmän Takamaan muoriin.
Vihdoin kuitenkin kykeni Eero enemmän olemaan ylhäällä ja makasi vähemmän.
Mutta sitte täytyi minun kuulla, kuinka kaikki kehuivat Eeroa kauniimmaksi minua, ja nähdä, kuinka kaikki vieraat antoivat tuomisensa, sokerinsa, korppunsa ja muut namusensa Eerolle. Minulle jäi ainoastaan nautinto katsella, millä halulla Eero niitä söi.
Jos olin yksissä tuumissa Eeron kanssa ja jotakin viatonta yritimme — eli kuten äiti sanoi »olimme pahanteossa» — niin aina kuului: »Taas on iso edellä ja pieni perässä! Ei se lapsi niin osaisikaan, vaan tuo isompi neuvoo.» Ja minä sain yksin sovittaa yhteiset synnit.
Tuli sitte mulle pahin kaikista, tuo lukeminen. Arkipäivät kumminkin jotensakin pujottelimme: olin miesten matkassa töissä, ja kotona vaan silloin kun ei kellään ollut aikaa minua opettaa. Mutta pyhinä ei auttanut mikään. Aamusin koetin maata ja olla nukkuvinani niin kauvan kuin mahdollista, mutta nälkä viimeinkin ajoi ylös. Kohta kuului käsky: »kirja kätees!» ja sitte alkoi kamala aika. Järkeni ei keksinyt mitään keinoa, jolla olisin lukemisesta päässyt. Olin olevinani milloin kipeä, milloin sokea tai kuuro; joskus tekeydyin hulluksikin. Mutta ne yritykset tavallisesti tulivat ruumiilleni kalliiksi.
Eero oli onnellinen, sillä hänen ei tarvinnut lukea.