»Sitä ei voi epäilläkään. Jos tahdotte ilahuttaa tiedoillanne lehtemme lukijakuntaa, niin olkaa hyvä — tässä on paperia ja kynä.»
»Ei, en minä sitä varten!» Hän otti lehden taskustaan ja näytti sitä paikkaa, jossa puhuttiin viime sunnuntaisista seuranäytelmistä.
»Tästä on jätetty pois!»
»Mikä?»
Vähitellen tuli selville, että illan kuluessa oli perälehterillä kulkenut eri näytelmä yhtä rintaa lavalla esitetyn kappaleen kanssa. Siinä oli veli Jooseppi ollut yhtenä henkilönä. Mahdotonhan toimittajan oli sitä tietää. Mutta nyt katson velvollisuudekseni kertoa sen sisällyksen pääpiirteissään.
Se oli murhenäytelmä. Jooseppi Nahkasella oli morsian, erinomaisen kaunis sekä sisästä että päältä, oikein ihme ihmisten seassa. Mutta Joosepilla ei ollut rahaa. Eikä Joosepin veljelläkään ollut sitä. Veli palveli soittokunnassa. Tämä veli oli saanut vapaapiletin näytelmään. Semmoisia annettiin soittajain käytettäväksi, kun he eivät tahtoneet maksua soitostaan.
Näin hymyili onni Joosepille. Veli antoi hänelle pilettinsä, Jooseppi vei sen Liisalleen. Liisalle se maksoi suutelon.
Näytelmä oli jo aluillaan, kun Jooseppi tuli näytelmähuoneelle. Hän oli käynyt Liisaa tapaamassa, mutta Liisa ei enää ollut kotona. Oli jo mennyt, luullen ettei Jooseppi tulekaan. Jooseppi oli myynyt liivinsä, joten sai piletin hinnan. Ei hän juuri olisi pitänyt sinne menemisellä väliä, mutta pelkäsi Lestisen Kustia, joka myös näytti toivovan Liisaa. Pelkäsi että Kusti ehkä muuten käyttäisi tilaisuutta hyväkseen.
Ovella osti hän piletin perälehterille, sillä sinne oli Liisakin vapaapiletillään päässyt. Niin soittajaveli oli vakuuttanut.
Joosepin piletissä oli numero 27. Urhoollisesti riensi hän perälehterille ja etsi tuota sijaa. Mutta kaikki paikat olivat täynnä. Tuskin sopi sinne seisomaankaan. Vihdoin hän sai selville, missä sija 27 oli. Siinä istui — niin, siinä istui Liisa, kovin loukatun näköisenä, vaikkei Jooseppi hänen sijalleen pyrkinytkään.