Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se heilautteli venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto; milloin se pääsi kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan parilta hengeltä kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin hänet nuorittanut niinkuin mennessäkin.
Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri olivat tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään, paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.
Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari kilometriä soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki mitään eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä jalkasin kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä osaisi laskea rannalle eikä "Akkaluodolle", joka on laaja kari lähellä Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.
Mutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta tuskin siellä olikaan enää ketään asukkaita näin myöhällä.
Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:
"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman vuotiset synnit —"
"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!" sanottiin minulle.
He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun ei ollut painoa sisässä.
Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla, toisten tähtien joukossa.
Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset taas, vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä mennä kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.