"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!"
Tamma-emansipatsiooni — tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5 minutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200 markkaan? Mikä verinen vääryys!
Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.
"Vankka kotimainen tammarotu" — sitä oli niin pulska sanoa, äänen ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla. Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: "suomalaisen tammarodun isä".
Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.
Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua. Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut, eikä raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies vain jatkoi ilonpitoaan.
Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:
"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!"
Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle ja aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen luo ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:
"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä… Se on niinkuin meidän perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä —"