"Mene nyt vaan!"
"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa… Siihen pitää niin paljo lyödä, eikä minulla olisi ollut sydäntä —" Ääni kävi itkunsekaiseksi.
Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:
"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa … siinä se on…"
"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun", sanoi Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. "Humalaan juonut itsensä", jatkoi hän pöytään palattuaan, "vaikka siivo mieshän se on muuten."
Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta minkäänlaista.
Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä. Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei osannut olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta tupakan katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut, ja nyt Liinaharjan takia toisen kerran.
Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi, tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta. Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.
Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja hirnahti iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään hevosen puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin emonsakin, joka Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei enää vanhoillaan niin puhdasjouhinen kuin tämä.
Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä; kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea, puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma oli ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut. Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle ilmestyi "5 min. 49 sek.", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen, että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt nousta reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki tohtinut radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta kyllä hän tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty, ennenkuin oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt ajon edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä pieksämisellä saanut pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.