Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.
Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä. Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.
Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän arveli laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa; olipa hän myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun hän nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kiiveten yhä korkeampiin ääniasteihin:
"Isä se hevosen valjasti ja käskipä pojan luistaa, hei, ajella sen hellun luo, jonka rakkaimmaksi muistaa.
Kahdeksan sataa on tarjottuna
mun liinakkotammastani.
Jos ei tuhatta anneta,
niin vetelen ma helluani.
Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä helluni hevonen maksaa. Sepä se sitte linjaarirattaita heilutella jaksaa."
Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen täyttää häkkiä, poleksia sitä ja hakea taas lisää. Oikein oli isäntä tuohuksissaan, ennenkuin häkki oli täysi. Sitte hän rupesi loikomaan kuorman päälle ja läksi kotimatkalle. Mutta äskeisen lämpimän jäleltä pyrki kylmä ennen pitkää ahdistamaan häntä. Täytyi nousta kävelemään. Sitoi ohjaksenperät häkin nurkkaan ja jäi astua juppasemaan kuorman jälkeen.
* * * * *
Maantielle tultua kuului takaapäin aisakellon helinä. Kohta alkoi erottaa kulkusiakin. Olivat kai matkustajia ja ajoivat aika vauhtia. Lähemmäksi tultua kävi Liinaharja rauhattomaksi ja yritti puhaltautua juoksuun, mutta kuorma oli raskas ja keli kireä. Liinaharjaa suututti: silloin tulevat kiusaamaan kilpajuoksuun, kun hänellä on työtä tosissakin! Hän koetti kääntää päätänsä ja katsoa, minkänäköisiä nuo olivat, mutta silmälaput estivät näkemästä sivulle. Kellot ja kulkuset raikuivat yhä lähempänä. Matkustajilla kun näytti olevan kiire, juoksi Jormalainen hankea myöten hevosensa rinnalle, aikoen kääntää tiepuoleen. Mutta yht'äkkiä Liinaharja hypähtää taaksepäin, ja Jormalainen parkasee pahasti.
Liinaharja oli luullut häntä sivupyrkiväksi hevoseksi ja purra hotassut. Lakin läpi oli haukannut päänahkaa kämmenen kokoisen lämpäreen keskeltä päälakea. Vasta purtuaan huomasi sen käyneen ihmiseen ja alkoi vavista. Värisi kuin haavan lehti.