Matkustavaiset hautoivat lumella haavaa, joten verenvuoto pian taukosi.
Mutta sitä kivisti ja vihloi kauheasti.
"Hyvä hevonen, vaan pahat tavat", sanoi muuan matkustajista. "Ei ole hennottu kurittaa."
"Eikö tuosta pahat tavat eronne!" murahti Jormalainen hampaittensa raosta.
Katkeralla mielellä hän vihdoin kiipesi kuormalleen ja kiroillen ajoi loppumatkan täyttä laukkaa kotiinsa. Päähän pantiin hauteita ja kääreitä. Pehkonen laitettiin hevosellaan noutamaan lääkäriä kaupungista. Talossa näet ei ollut muuta kunnollista hevosta kuin Liinaharja; sitä oli hoidettu, muut jätetty omaan huonouteensa, kun ei niistä aikanaan millään keinolla tullut juoksijaa, vaikka kyllä oli koetettu. Liian vanhoja olivat enimmäkseen olleetkin, nykyiselle isännälle tullessaan.
Liinaharja ei nyt joutanut kaupunkimatkalle. Sitä oli kuritettava verekseltään. Pahat tavat oli saatava pois. Oikeastaan ei Jormalaisella ollutkaan muuta tärkeätä elämäntehtävää kuin suomalaisen tammarodun kehittäminen ja kasvattaminen, "vahvan ja _hyvä_lahjaisen tammarodun", niinkuin valtion asiamies oli sanonut. Tätä tehtävää ei hänen arvoisensa mies voinut hetkeksikään unhottaa, varsinkaan nyt kun hän itse sai tuntuvasti kärsiä pahantapaisen hevosensa tähden. Eipä sillä koskaan ennen oltu tuollaisia kureja nähty.
Liinaharja vietiin talliin pilttuuseensa ja kaksi renkiä vuorotellen lyömään, ensin piiskalla, sitte rautariimuilla ja seipäillä. Kun yksi väsyi, sai toinen jatkaa. Se oli isännän käsky, että katkeamaton läiske piti kuulua tallista hänen sairasvuoteellensa. Ensin Liinaharja potki ja hypähteli, mutta lopulta seisoi liikkumatta kuin seinä. Oli hän ennenkin tässä talossa saanut kokea hevosen kuria, vaan ei koskaan tämmöistä. Vasta kun eläin raukka alkoi hoippua ja molemmat rengit olivat väsyksissä, katsottiin riittävän. Lääkärin tuotuaan sai Pehkonen kuulla Liinaharjan pieksämisestä ja meni heti talliin katsomaan. Lautaset, selkä ja reidet olivat makkaroilla. Muutamista repeämistä tihkui verta. Ruokaan se ei koskenut eikä ollut tietävinäänkään hyväilystä. Silmät olivat sameat ja tyhmän näköiset. Oikein kävi ikävästi Pehkosesta, vaikka ei se enää hänen omansa ollut. Katui katkerasti, että sitä sittenkään oli myynyt, ja päätti mielessään, ettei kenenkään pitäisi mistään hinnasta myydä kotikasvatteja tietyille kilpa-ajureille.
Taitavasti kuroi lääkäri umpeen Jormalaisen päälaen. Kun tukka kasvoi, ei haavaa paljo huomannutkaan.
Kaunis hevonen oli Liinaharja vielä jälestäkinpäin ja juoksi myös aika hyvästi. Mutta vaikka se näytti polkevan voimainsa takaa, ei sen juoksussa enää ollut tuota entistä tuulispään vauhtia. Muiden "pahain tapojen" mukana oli siitä piesty pois tuokin voiton ja kunnian himo, joka sille kilparadalla oli tuottanut palkintoja, mutta vihdoin aiheutti niin tunnottoman kurituksen. Nyt se kiistämättä antoi toisten mennä sivutsensa, jos näyttivät haluavan.
Jormalainen toivoi kuitenkin vielä saavansa kiitoslauseita, jos ei vaan rahapalkintoja, "hyvästä hoidosta."